Marcus Petäjä Geologi, jolla on humanistisia harrastuksia.

Lastensuojelun asiaton tila

  • Lastensuojelun asiaton tila
  • Lastensuojelun asiaton tila
  • Lastensuojelun asiaton tila
  • Lastensuojelun asiaton tila

Osallistuin perjantaina 7.4 Pelastakaa Perheet ry:n järjestämään, ja kirjailija-toimittaja Maria Syvälän luotsaamaan kirjanjulkistamistilaisuuteen, jossa esiteltiin vara-tuomari Leeni Ikosen uutuusteos ”Jos lastensuojelulla on asiaa. Joka kodin opas viranomaisasiointiin.”
Teos kertoo yksityiskohtaisesti kuinka henkilön tulee suhtautua ja toimia joutuessaan asioimaan lastensuojelun parissa työskentelevien viranomaisten kanssa.

Tilaisuudessa kuultiin myös Potilas- ja sosiaaliavun varapuheenjohtajan, Solveig Holmströmin, joka toimii lastensuojeluasioissa, raportti KELA:n tutkimuksesta: Onko osa nuorista vaarassa syrjäytyä. 
Paikalla oli myös kunnallisvaaliehdokas Janina Andersson (vihr.) Mannerheimin lastensuojeluliiton työntekijänä. 

Holmströmin raportti oli karua kuultavaa. Lastensuojelulain (L 417/2007) tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Laki määrittelee, että lapsen vanhemmilla ja muilla huoltajilla on ensisijainen vastuu lapsen hyvinvoinnista. Lasten ja perheiden kanssa toimivien viranomaisten on tuettava vanhempia ja huoltajia heidän kasvatustehtävässään ja pyrittävä tarjoamaan perheelle tarpeellista apua riittävän varhain sekä ohjattava lapsi ja perhe tarvittaessa lastensuojelun piiriin.

Elleivät lastensuojelulain edellytykset lapsen edun toteutumisesta täyty, lapsi voidaan sijoittaa kodin ulkopuolelle lastensuojelulaissa säädetyin edellytyksin tai voidaan ryhtyä muihin toimenpiteisiin lapsen hoidon ja huollon järjestämiseksi.

Lapsen huostaanotto ja sijoitus kodin ulkopuolelle voidaan panna toimeen, jos puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä tai jos lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään. Sijoitus kodin ulkopuolelle voidaan toteuttaa myös avohuollon toimena lapsen huolenpidon järjestämiseksi väliaikaisesti huoltajan tai muun lapsen hoidosta vastaavan henkilön sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi. 

Lastensuojelulain perusteella kodin ulkopuolelle sijoitettuna oli vuosina 1991–2006 tutkimuksen väestöaineistossa 3 250 nuorta, mikä oli 2,7 prosenttia kaikista nuorista. Vammaistukea tai eläkettä saavan hoitotukea sai 0,7 prosenttia kodin ulkopuolelle sijoitetuista. Kodin ulkopuolelle sijoitetuilla väestöpoistuma oli vuosien 2001 ja 2010 välillä 134 henkeä. Miehillä poistuma oli naisia suurempi, 89 henkeä. 

Avohuollon tukitoimena kodin ulkopuolelle tehdyistä ensisijoituspäätöksistä 38 prosenttia johti useisiin sijoituksiin siten, että viimeisin sijoituspäätös oli huostaanotto (12 %) tai sijoitukset päättyivät jälkihuoltoon (26 %). Avohuollon jälkihuoltoa voidaan myöntää vain silloin, kun avohuollon sijoitettuna on ollut nuori eikä koko perhe. 

Ensimmäisen sijoituksen perusteena oli yleisimmin avohuollon tukitoimenpide (57 prosentilla) ja lisäksi oli kiireellinen sijoitus 17 prosentilla ja huostaanotto 27 prosentilla – sijoitusperusteista 4,2 prosenttia oli tahdonvastaisia huostaanottoja. Valtaosa kiireellisistä sijoituksista oli tehty lapsuuden aikana. Kodin ulkopuolelle sijoitetuista 28 % sijoitettiin ensi kertaa alle 9-vuotiaana, 35 prosenttia noin 9–14-vuotiaana ja reilu kolmannes sijoitettiin ensi kertaa 15-vuotiaana tai vanhempana.

Lastensuojeluasiakkaiden sijoitushistoria vaihteli selkeästi sijoitusten määrän, keston ja sijoitusmuodon mukaan. Sijoitusten kestoa on tarkasteltu kaikkien sijoitusten yhteiskestona. Joka kolmannella sijoitetulla oli vain yksi sijoituspäätös, 40 prosentilla 2–3 päätöstä ja 26 prosentilla tätä enemmän. Perhehoitoon sijoitetuista 57 % ja muihin sijoitusmuotoihin sijoitetuista enintään 40 prosenttia suoritti peruskoulun jälkeisen tutkinnon 27. ikävuoteen mennessä. Jos ensisijoitus kodin ulkopuolelle oli alkanut alle 9-vuotiaana, peruskoulun jälkeisen tutkinnon suorittaneiden osuus oli 26-vuotiaana 58 % (väestössä 88 %). Vain yhden sijoituspäätöksen saaneista 49 % suoritti peruskoulun jälkeisen tutkinnon viimeistään 26-vuotiaana. 

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen nuorten työllisyys oli 26-vuotiaana huomattavasti vähäisempi (43 %) kuin samoilla ikäryhmillä väestössä (73 %). Alle 9-vuotiaana ensimmäisen sijoituspäätöksensä saaneista oli vuonna 2010 työllisiä 52 %, kun taas yli 15-vuotiaana ensi kertaa sijoitetuista oli työllisiä vain 37 %. Perhe¬ hoitoon sijoitetuista työllistyi 53 %, ammatillisiin perhekoteihin sijoitetuista vain 37 % ja laitoshoitoon sijoitetuista 40 %. 

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen vuositulot jäivät vuonna 2010 kovin pieniksi: vain alle kaksi prosenttia saavutti 28 000 euron vuositulot, ja 30 prosentilla jäivät vuositulot alle 6 000 euron (väestössä 14 %:lla). 
Kaikista kodin ulkopuolella sijoitettuna olleista 51 prosentilla oli tilastomerkintä psyykenlääkkeistä jossain vaiheessa vuosina 2001–2010, vastaavasta väestöstä 21 prosentilla.

Näin siis täällä meillä Pohjantähden alla, jonne on lottovoitto syntyä.

Yleensäkin jokaiselle viranomaistaholle tulisi laatia oma oppaansa siitä, kuinka ko. tahon kanssa ihmisen tulisi toimia saadakseen asiansa hoidettua. Lastensuojelun kanssa tekemisiin joutuvalle, on kuitenkin huutava tarve tarve saada käsiinsä ko. opas. 

Miksi näin?

Suomessa on hyvä lastensuojelulaki. Lain kirjain siinä on hyvä. Mutta lakia noudatetaan valitettavasti kovin sattumanvaraisesti. Lain noudattaminen ja tulkitseminen riippuu täysin yksittäisistä viranomaisista. 
Nämä viranomaiset ovat vain ihmisiä, kaikkine heikkouksineen. Lastensuojelu, tunkeutuessaan suoraan ihmisen yksityisyyteen ja kotirauhaan, on kovin vakavasti otettava hallintokoneiston osa. Siellä henkilökohtaiset heikkoudet eivät saisi saada jalansijaa. Näin kuitenkin pääsee valitettavan usein tapahtumaan. 

Kiireellinen huostaanotto voidaan tehdä sosiaalityöntekijän omien asenteiden tai mielipiteiden perusteella sen mukaan, onko huostaanotetun koti riittävän siisti tai tai puhdas. Onko makaronilaatikko laitettu oikein, vai asetetaanko 12-vuotiaalle liikaa vastuuta, jos hän lämmittää pikku-siskolleen ruokaa mikrossa. Tällaiset esimerkit voivat tuntua hassuilta mutta ne ovat valitettavasti totisinta totta. 

Huostaanottopäätöksissä ei tunnuta käytettävän kovinkaan paljoa asiantuntevuutta tai hyvää hallintoa. Enemmän tuntuu annettavan sijaa epäpätevyydelle ja ennakkoasenteille.
Varsinaiset hankaluuden alkavat, kun lapsen huoltajat alkavat hakemaan kumoamista perusteettomalle huostaanottopäätökselle. 
Hallinto-oikeus ja korkein hallinto-oikeus usein luottavat sosiaalityöntekijöiden täysin subjektiivisiin kirjauksiin todisteina, ja faktoina. Lapselta on kysytty, onko äiti ollut joskus juovuksissa, ja lapsi on vastannut, että neljä tai viisi kertaa elämänsä aikana, voi sosiaalityöntekijä kirjata, että äiti on ollut juovuksissa ainakin neljä viiva viisi. Näin ollen aikamääre kirjauksessa muuttuu ja sen myötä koko asian luonne. Lapsen toteamus muuttuu virkanaisen kynsissä alkoholismiksi. Näin oli tapahtunut mm. edesmenneelle näyttelijä Tiina Bergströmille. Kuvaus löytyy hänen kirjastaan 135 päivää, jossa Bergström kertoo oman karun tarinansa lastensuojeluviranomaisten kourissa.

Leeni Ikosen opas kertoo suoraan, kuinka sosiaaliviranomaisia kohdatessa on oltava kuuliainen hallinto-alamainen, nöyrä, tyhmä ja positiivinen. Ei saa kyseenalaistaa, eikä korjata epäkohtia. Sillä sosiaalityöntekijän epäpätevänä sijaisen sijaisena työskentelevän, 23-vuotiaan lapsettoman sosionomintyttösen mieleen kumpuaa ajatuksia epävarmuudesta itseään, ja työtään kohtaan. Tällöin hän reagoi asiakkaan käytökseen puolustuksella. Asiakas koetaan vastenmielisenä uhmakkuutensa vuoksi. Eikö hän kunnioita minua, korkeasti kulutettua viranomaista; tavallinen ihminen. 

Jos hyvin käy, saattaa päästä asioimaan pätevällä ja ammattitaitoisella viranomaisella, joka ymmärtää tilanteen, eikä aiheuta lisää turhaa huolta ja murhetta jo kovia kokeneelle perheelle. Hän kuuntelee lasta ja vanhempia, todella kuuntelee. Hän ei anna omien asenteidensa tai mielipiteittensä vaikuttaa. Hän ei myöskään anna asiaa aikaisemmin hoitaneiden sosiaalityöntekijöiden kirjauksen vaikuttaa tapaukseen. Hän kuuntelee. Tätä kutsutaan kohtaamiseksi. Tilanteeksi, jossa apua tarvitseva henkilö tulee oikeasti kuulluksi viranomaisen taholta.

Viranomainen ymmärtää, mikä on vialla, ja onko ylipäätänsä missään vikaa. Hän pyrkii auttamaan ennaltaehkäisevästi. Asiakas saa esimerkiksi kotiapua tai terapiaa niihin hetkiin, jolloin fyysiset tai henkiset voimat eivät vain enää riitä, sen sijaan, että hänen tilannettaan entisestään pahennetaan asenteellisilla kirjauksilla, joiden perusteella päätetään tehdä vaikkapa kiireellinen huostaanotto, joka saattaakin jatkua useamman vuoden.

Leeni Ikosen aikaisemmassa kirjassa, Salassa pidettävä – suojeleeko laki lasta vai lastensuojelijaa, on kertomuksia siitä, kuinka viranomaisten epäpätevyys, asenteellisuus ja puhdas osaamattomuus tuhosi lopullisesti yhden nuoren elämän. Kaikki hyvät lait, jotka hyvinvointiyhteiskunassamme oli kirjoitettu sen vuoksi, ettei sellaista koskaan pääsisi tapahtumaan, vääristyivät tai menettivät merkityksen niiden sosiaalityöntekijöiden käsissä, jotka eivät yksinkertaisesti halunneet noudattaa lakia. Heitä ei kiinnostanut kohtaaminen. Kuuleminen ei ollut asialistalla.

Pahinta viranomaistoimintaa lastensuojelun työntekijöiden harjoittamana, on pakottaminen. Aikuista uhkaillaan kokonaisella välien katkaisulla lapseensa, jollei tämä suostu huostaanottoon. Tai lastensuojelun työntekijät vaativat vanhempaa jättämään työnsä osallistuakseen perhekuntoutukseen. Huostaanotolla uhkaillaan myös, jos perheet eivät suostu avohuollon piiriin.

Lastensuojelun työntekijä ei siis noudata lakia, vaatii nöyrää asennetta hallinto-alamaiselta ja tekee kiireellisen lastensuojelupäätöksen epäammatillisin, ja täysin subjektiivisten tuntemusten perusteella. Lapsi joutuu sijaiskotien ja lastenkotien pompoteltavaksi. Seuraa masennusta ja väkivaltaista käytöstä. Terapeutit ja psykiatrit eivät lasta kohtaa. Lukevat vain aikaisempia diagnooseja. Vanhempi ei saa tavata lastaan. Asiaa hoitava työntekijä vaihtuu ajan kuluessa seitsemän kertaa, ja jokainen heistä lukee edeltäjänsä asenteelliset kirjaukset perheestä, ja lapsesta, kuulematta kertaakaan ketään asianomaisista.
On helpompi vain lyödä leima paperiin kuin kohdata ihminen. Se vaatii elämänkokemusta. Sellaista, jota yhteiskuntatieteellisestä vastavalmistuneella kympin tytöllä harvoin on.

Nauhuria kannattaa kantaa mukanaan aina lastensuojeluntyöntekijöiden kanssa asioidessa. Se, jos mikä tulee selväksi Ikosen kirjoista. Kannattaa myös hommata hyvä lakimies ja joku hyvä, läheinen ja luotettava tuttu. Jos näihin ei ole mahdollisuutta, vievät sosiaalitantat ihmisparkaa kuin pässiä narusta.

Mitä asialle sitten voitaisiin tehdä? Omasta mielestäni ylempien tahojen tarkempi syyni alempien tahojen tekemiseen olisi hyvä alku. Annetaan aluehallitonvirastoille sekä Valviralle lisää resursseja kontrolloida lastensuojelun työntekijöitä. Myös hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden väliin tulisi perustaa Ruotsin mallin mukaisesti toinen oikeudellinen porras (kuten käräjä- ja korkeimman oikeuden välissä on hovi-oikeus), jota vaikka kamarioikeudeksi kutsuttaisiin.

Koko lastensuojelu vaikuttaa olevan yhtä sekasotkua. Työntekijät epäpäteviä. Lastenkodit yksityisiä, joita ei valvo kukaan. Mitään yhtenäisiä käytäntöjä ei sijaisperheiden kesken ole, lastenkodeista puhumattakaan. Lastensuojelusta on tullut lastensuojelubisnes. On aivan sattumanvaraista koko valtakunnan ja kunnankin taholla, minkälaisen sosiaalivirkailijan kanssa vanhempi joutuu tekemisiin. Vanhempi virkaväki ei myönnä virheitään, nuorempi on elämänkokematonta. Huostaanotettu joutuu siis pahimmillaan syyttömänä maanpäälliseen helvettiin, koska ketään ei kiinnosta. Ei kiinnosta luoda yhteisiä sääntöjä lastenkodeille ja sijoitusperheille. Ei kiinnosta valvoa huostaanotetun kohtelua saati oikeusturvaa. Eikä kiinnosta kysyä, miltä huostaanotetun vanhemmista tuntuu. 

Henkilökohtaisesti en ymmärrä, mitenkä sivistys- ja oikeusvaltiossa on päästetty tällainen, virkamiesten pyörittämä ihmisoikeusrikkomusbisnes vapaasti rehottamaan. Syyksi voin vain arvailla, että jokainen huostaanotto on oma tapauksensa, tilanteesta riippuva, jolloin lakia tulkitaan tapauskohtaisesti. Toinen syy lienee yksinkertaisuudessaan lakia noudattamattomat virkamiehet, joiden toimintaa kukaan ei kontrolloi. Kolmas on sijoituskotien siirtäminen yksityiselle sektorille. Palveluntuottaja on kiinnostunut voitoista, ei huostaanotetun henkisestä tai fyysisestä hyvinvoinnista.

Mitäköhän lastensuojelun työntekijät mahtavat ajatella ajettuaan kirjaamisillaan perheen viranomaishelvettiin vuosikausiksi?  Muistavatko he edes yksittäisiä tapauksia? Katsovatko he aina tehneensä oikean ratkaisun? Kiinnostavatko heitä edes työnsä seuraamukset?
Illan tullen huostaanotetun vanhempi on kotonaan epätoivon partaalla, kun taas toisaalla, päätöksen tehnyt lastensuojelun alle kolmekymppinen maisteristyttö lähtee likkakaveriensa kanssa illanviettoon skumpalle. Toisen kasvoja koristavat meikit, toisen kyyneleet. 
Ehkä toisesta naisesta oli vain kiva kiusata toista naista. Mitäs oli epämiellyttävä. Rumat vaatteet ja vähäinen koulutus. Ei ymmärtänyt minun valtaani ja asiantuntemustani. Olenhan minä kaikin tavoin parempi, toisin kuin tuo toppatakkiin pukeutunut rappusiivoja, joka kehtasi kyseenalaistaa minut.

Lastensuojelusta on helppo vääntää sosiaalipornoa. Ongelma on vain siinä, että tapaukset, jotka kuohuttavat ihmisten tunteita, ovat yleensä vain jäävuoren huippu. Pinnan alla tapahtuu paljon pahempaa, josta saisi tehtyä kokonaisen tuoteryhmän sosiaalipornografisia teoksia. Kaikki elämänsä oman käden kautta päättäneet huostaanotetut. Kaikki elämänsä oman käden kautta päättäneet huostaanotettujen vanhemmat. 

Tiedän lähipiiristäni yhden traagisen tapauksen, joka johtui lastensuojelun työntekijän päätöksestä. Päätös aiheutti sellaisia tapauksia ystäväni elämään,  joita en toivoisi pahimmallekaan vihamiehelleni. Hän kuitenkin nousi jaloilleen, ja ryhtyi ajamaan lastensuojelussa tapahtuvien väärinkäytösten loppumiseksi.

Leeni Ikonen ja Maria Syvälä, jotka ovat myös lähteneet tälle polulle. He ovat kumpikin tahoillaan käyttäneet hyväksi ammattitaitoaan tuodakseen esille lastensuojelubisneksessä tapahtuvia vääryyksiä. Syvälä toimittajana ja Ikonen juristina oikeudessa. Holmströmin huostaanotettujen puolustajaksi on taas ajanut oman lapsenlapsen huostaanotto.

Mutta ei niin pahaa etteikö hyvääkin. MLL:n Helsingin osasto sai kiitosta hyvästä sosiaalityöntekijästä, joka osaa kohdata ja kuunnella lastensuojelun nöyryyttämiä, ja auttaa näitä. Mutta Turun kaupunki sai satikutia. Kaupunki on piilottanut informaation järjestöjen antamasta avusta sivuilleen; tavoitteena lienee suojella omia työntekijöitään.

Miten tämän asian voi tiivistää ja mitä toivoa voi antaa kärsiville? Lastensuojelussa on pahoja valuvikoja, jotka aiheuttavat suunnatonta kärsimystä. Nämä valuviat, ovat yksittäisiä lastensuojelun työntekijöitä. 
Toivoa taas voi lisätä sillä, että tuodaan ko. asiaa koko ajan enemmän päivänvaloon. Epäkohtia ja virhepäätöksiä on tuotava esille koko ajan enemmän, jotta julkinen keskustelu asiasta lähtisi käyntiin. Tämä mahdollisesti johtaisi uusiin selvityksiin, ja uusien lakien ja säädösten laatimiseen, jossa sosiaaliviranomaisen valtaa kavennetaan, hänen tekonsa joutuvat suuremman valvonnan alle, ja lastensuojelun asiakkaiden oikeusturvaa parannetaan huomattavasti. Samalla tulisi myös yhtenäistää lastensuojelussa työskentelevien pätevyysvaatimukset ja koulutukset. Myös viroista erottaminen niin sosiaali- kuin terveysalalla on tehtävä huomattavasti helpommaksi. Nykyään lastensuojelun työtekijöiden, siis yhteiskuntatieteilijöiden, koulutus pitää sisällään liikaa teoriaa. Käytännönläheisyys olisi kova sana. Myös käytössä olevan huoli-asteikon tulkintaa tulisi selkeyttää. Tällä hetkellä sen tulkinta mahdollistaa lähestulkoon minkä tahansa asian, jonka perusteella tilanne voidaan määrittää epämääräiseksi lastensuojeluntyöntekijön toimesta. Ja epämääräinenhän voi tarkoittaa mitä vain. Ja sitä käytetään perusteluina huostaanoton jatkumisessa. Ja hallinto-oikeis hyväksyy tämän yksittäisen termin. Tämä on suoraan perustelematonta vallankäyttöä. Rikollista toimintaa siis.

Osallistuin keväällä 2014 samantyyppiseen tilaisuuteen Turun pääkirjastossa, jossa paikalla oli Syvälän ja Ikosen lisäksi myös edesmennyt Tiina Bergström, joka kertoi elävään ja humoristiseen tyyliinsä oman tarinansa lastensuojelun kynsissä. Nimettömän lastesuojeluilmoituksen hänestä oli tehnyt ihminen, joka oli kokenut Bergstömin olleen hänelle epäystävällinen. Nimetön lastensuojeluilmoitus vi siis toimia koston välineenä, joka pahimmillaan aiheuttaa käsittämättömät seuraukset. Onneksi tässä vaiheessa Bergström oli jo oppinut asioimaan lastensuojelun kanssa. Lakimiehet ja nauhurit olivat olleet jo jonkin aikaa perusarsenaalia sosiaaliviranomaisten tapaamisissa. 

Em. tilaisuuteen oli kutsuttu myös tuonaikainen lastensuojeluvaltuutettu mutta hän loisto poissaolollaan. Myöskään kukaan ns. virallisen tahon edustaja tai päättäjä ei kokenut tilaisuutta riittävän tärkeäksi, jotta olisi ilmaantunut paikalle. Olihan perjantai-ilta, ja kaikilla oli varmaan mukavampaa tekemistä kuin tulla kuntelemaan puhetta yhteiskunnan epäkohdista. Viikolla kasan huostaanottopäätöksiä tehnyt lastensuojelun työntekijä nyt vihoviimeiseksi raahutuisi viikonlopun aluksi paikalle kuulemaan kritiikkiä hallintoalamaisiltaan. 

On siis hyvä, että Ikonen on jaksanut kirjoittaa kirjan siitä, kuinka hallinto-alamaisen tulee kohdata korkeasti koulutettu viranomainen. Näin luonnontieteilijänä en osaa pitää yhteiskuntatieteilijöitä kovin korkeasti koulutettuina mutta kaipa heidänkin on jostain substanssinsa kaivettava. Yleensä olen myös huutanut ja käyttäytynyt alentuvasti mm. KELA:n viranomaisia kohtaan. Tämä on myös tuottanut nopeaa tulosta. Mutta itse olenkin paha suustani, enkä osaa arvostaa ns. paperinpyörittäjiä. He ovat minulle kansanpalvelijoita, joille maksetaan siitä, että he tekevät sen, mikä on aina asiakkaan edun mukaista.
Näin ollen, jos joutuisin joskus vastakkain lastensuojelun työntekijättären kanssa, mikähän olisi lopputulos? Vihani varmasti voittaisi, enkä lopettaisi taistelua ennen kuin olisin voittanut. Tämä jättäisi silti syvän halveksunnan viranomaisia kohtaan.

Lopuksi toivotan voimia kaikille niille, jotka ovat lastensuojelun toimesta, tavalla taikka toisella, joutuneet kokemaan vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Muistakaa, kokemanne kärsimys ei ole koskaan teidän syynne. Se on aina päätöksiä tehneiden virkamiesten syy.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän Sanna50 kuva
Sanna Tenkula

Kirjoituksesi on täyttä asiaa ja valitetaavasti totta. Huostaanotetun lapsen kohtalo voi olla karu, kun sosiaalitoimen oravanpyörään joutuu. Kokemusta on en ole lastensuojelun asiakas vaan kokemus ja näkemys tullut työn puolesta. AVI.iin kantelut eivät johda mihinkään.

"Nauhuria kannattaa kantaa mukanaan aina lastensuojeluntyöntekijöiden kanssa asioidessa. Se, jos mikä tulee selväksi Ikosen kirjoista. Kannattaa myös hommata hyvä lakimies ja joku hyvä, läheinen ja luotettava tuttu. Jos näihin ei ole mahdollisuutta, vievät sosiaalitantat ihmisparkaa kuin pässiä narusta".

Toimituksen poiminnat