Marcus Petäjä Geologi, jolla on humanistisia harrastuksia.

Pelossa eläminen

  • Pelossa eläminen

Ala-asteella Turun Vasaramäen koulussa vuosina 88-94 oli koko ajan joku ihmeen hakkaamisen ja päänaukomisen kulttuuri luokkamme poikien keskuudessa.

Muistan, kun odotettiin ennen teknisen työn alkua aulassa, ja jo siinä haastettiin poikajonossa milloin ketäkin hakattavaksi. Sama jatkui siellä puutyöluokassa, kun opettaja oli poissa hetken aikaa. Sitten päivän lopuksi mentiin viereiseen Turjan leikkipuistoon, missä sitten tapeltiin. 

Muistan, kun koulun alkua piti odottaa kylmässä ja pimeässä talvella ulkona, koska koulun ovet olivat jostain syystä aina lukossa. Siinä sitten jäisellä pihalla minut kerran työnnettiin nurin, ja ylös noustessani sitä maahan tönimistä jatkui luokan muiden poikien toimesta. Joku sitten sanoi, että lopetetaan nyt. 

Muistan kerran jonottaessamme välitunnilta sisälle kouluun, koska koulun ovet olivat jostain syystä lukossa aina välituntisin, kun nuo luokan pojat päättivät räkiä päälleni. Oli sitten toppatakki yltä päältä räässä. 

Muistan eräänä keväisenä torstai-päivänä viidennellä luokalla, kun englannintunti alkoi sillä, että opettajamme Turkka Mali oli 30 minuuttia myöhässä. Sinä aikana hiuksiini tungettiin luokan muiden poikien toimesta jotain töhnää, minkä sain pois vasta kotona leikkaamalla. Onneksi päivän päätteeksi mentiin äidin kanssa kaupungille. 

Kerran jostain syystä, jota en enää muista, luokan tytöt olivat jossain iltapäivän tunnit. Meidän poikien piti jäädä luokkaan loppupäiväksi keskenämme ilman opettajaa. Menin valehtelemaan kysyiselle opettajalle, että on vatsa kipeä, sillä en uskaltanut jäädä muiden poikien kanssa keskenään luokkahuoneeseen ilman aikuisen valvontaa. 

Viides luokka taisi olla kauhein, silloin kiusattiin eniten. Sen vuosiluokan keväänä, toukokuussa -93, istuin taloyhtiöni keinuissa ja pyöräilin siellä täällä viiden koulupäivän aikana. En halunnut mennä kouluun. Äidilleni valehtelin, että oli lyhyitä päiviä joistain syistä. Ja, että Ruissaloon suuntautuneesta luokkaretkestämme ei ollut tullut mitään, koska opettaja ei ollut löytänyt jotain tarvittavaa paperia. Silloinen talonmiehemme, joka oli mieheksi varsinainen juoruämmä, kertoi äidilleni asiasta. Ja mitä äiti teki muuta, kuin haukkui minut ja soitti opettajalle hermostuneena. Olin tuolloin 11-vuotias. 

Se taisi olla myös viidennellä luokalla, kun menimme Kupittaan Seikkailupuistoon savenvalantaan. Paikka on sen verran lähellä Vasaramäen koulua, että sinne saattaa koulusta kävellä. Kerran sinne taas mentäessä minua kiusattiin koko matkan ajan. Toisella kertaa kaksi luokkamme poikaa olivat piilottaneet ulkovaatteeni. Menin kertomaan tästä opettajalle, joka kuskasi minut Seikkailupuistoon, ja laittoi ko. pojat hakemaan ulkovaatteeni. Pojat olivat tästä luonnollisesti kiukkuisia ja kiusasivat ja sättivät minua koko kotimatkani Seikkailupuistosta. Heittivätpä jopa lippikseni ohi ajavan rekan pyörien alle. Toisesta se oli kovin hauskaa.

Ylä-asteella Kupittaalla kotitaloustunnit olivat yhtä helvettiä. Jouduin samaan ryhmään Lausteelta tulleiden kiusaajien kanssa. Muistan, että kotitaloustunnit olivat torstaisin. Samana päivänä, jolloin oli liikuntaa. Se oli helvetillinen päivä. Olin seitsemännellä luokalla usein torstait poissa ja taisin olla pois koko seitsemännen luokan aikana yli 170 tuntia. Kotitalousopettajattaremme Raili Kytömäki soitti minulle jopa kerran kotiin aamulla, että missä taas olen.

Muistan, kuin -95 elokuussa, toisen koulupäivän iltana itkin kotona ja kyselin jumalalta, että miksi minä? Miksi minua kiusattiin? Rukoilinkin. En kai osannut, tiennyt tai keksinyt tehdä muutakaan. Kun äitini tuli iltavuorosta kotiin, hän luuli, että minulla oli silmätulehdus, kun silmäni olivat itkusta puhehtuneet. 

Kerran ala-asteella Vasaramäen koulu vietti muistaakseni nelikymmenvuotisjuhliaan. Sitä varten yksi koulun opettajista, Heikki Knuuti, oli tuonut koululle jonkun ihmeen halon, johon oli tarkoitus hakata ympäriinsä neljäkymmentä naulaa vai montako lie. En muista enää mikä oli kupletin juoni mutta halon päihin ei saanut jostain syystä nauloja hakata. Noh, minä ja luokkani toinen poika kuitenkin hakkasimme. Siitäkös tämä Knuuti riemastui ja tuli huutamaan ja karjumaan luokkaamme minulle. Piti sitten koulun jälkeen mennä niitä nauloja irrottamaan. Noh, ilmeisesti päivän päätteeksi Heikki oli rauhoittunut, ja hän yhdessä koulun talonmiehen, Urpo Narvanmaan kanssa puutyöluokassa niitä sitten irrotteli. Sitä ennen kyseli minulta jotain, että paljonko olen lahjonut kavereitani puhumaan puolestani? Enhän minä tyhmä lapsi ymmärtänyt vielä semmoisesta mitään. 

Ala-asteelta muistan myös, kun ensimmäinen rehtori Markku Vähä-Mäkilä paukutti ruokalassa metallilusikkaa metallilautaseen, että olkaa hiljaa. Häntä 1991 seurannut Jyrki Välimäki kuulutti kerran koko koulun liikuntasaliin, kun ruokaa oli heitetty roskiin niin paljon. Oli raahannut sinne sen sinisen, viidenkymmenen vai sadan litran laskiämpärin sisältöineen. 

Ylä-asteella fysiikan- ja kemianopettajamme Martti ”Masa” Niemi, oli täysin saamaton ja sopimaton hommaansa. Hän ei saanut mitään kuria näihin samoihin kiusaajiin, joidenka kanssa minut laitettiin taas kerran samaan ryhmään.

Ole siinä sitten innokas oppilas ja suorita ja saa hyviä numeroita. Äiti haukkui aina, kun oli huono todistus. Kupittaan lukioon oli normaalisti päässyt 7,3:n keskiarvolla, ja sen taisin juuri ja juuri saada ylä-asteen päättötodistukseen. Kuitenkin tuona kesänä -97, keskiarvo nousi 7,6:een. Minun piti käydä korottamassa maantieto ja uskonto, että sain keskiarvoksi 7,7 ja pääsin lukioon. Äitini haukkui ja huusi ja kirosi. Soitti kummitädilleni ja haukkui sillekin.

Sen sijaan hän kehui yhtä minua kiusannutta poikaa, kuinka fiksu tämä oli. Noh, lukiossa tällä fiksulla pojalla meni elämä penkin alle. Peruskoulussa sillä vielä järki riitti mutta, kun päästiin vähän vaikeampiin hommiin, ei älynlahjat enää riittäneet. Minulle taasen kävi onneksi päinvastoin.

Vasta lukiossa alkoi ns. normaali elämä. Panostin opiskeluun ja löysin kavereita. Viimeinen lukiovuosi oli elämäni parasta aikaa. Sain kunnian olla vuosituhannen ensimmäisten ylioppilaiden joukossa. Elämä tuntui hyvältä ja olin vihdoin aikuinen.

Mutta koko ajan viidennestä luokasta yhdeksänteen sai elää pelossa. Olinko sitten herkkä lapsi vai mitä lie. Kotona oli yli kahdeksankymppinen agressivinen, tuolloin jo dementoinut isoäiti, jonka elämä oli ollut yhtä sekasotkua sen jälkeen, kun hän oli sodan alkaessa joutunut lähtemään kodistaan Inkerin Hietamäestä.
Äiti oli perushoitaja, joka teki kolmivuorotyötä Luolavuoren vanhainkodissa, joka puolestaan oli työilmapiiriltään erittäin huono työpaikka. 

Minulla ei ollut ala-asteella oikein ketään kavereita. Ei ainakaan mitään läheisiä tai hyviä.

Minulla ei ole koskaan ollut hajuakaan siitä, miksi juuri minua kiusattiin. Mikä minussa herättää niin suuria tunteita? Mä oon, mikä oon, enkä muuksi muutu. Jos olin kerran niin epämiellyttävä, niin olisivat jättäneet minut sitten rauhaan omiin oloihini. 

En tiedä, mitä noista kiusaajista tuli mutta olen saanut käsityksen, että ei oikein yhtään mitään. Hyvä, kun peruskoulun päättötodistuksen saivat. Yhdestä taisi tulla sivari. Ei kuitenkaan ole pelkoa, että heistä mitään valiokansalaisia tuli. 

Se minua kyllä ihmetyttää, että missähän sfääreissä edellä mainittujen kansankynttilöiden huomiokyky oli sinä aikana, kun minä elin pelossa? Eikö kärsimys vain näkynyt kasvoiltani, vai olivatko pojat vain poikia ja lapset lapsia. Missä oli opettajien kehuttu ammattitaito? Vai eikö minulla vain ollut mitään väliä?

Nyt tietysti voisi ylimielisesti todeta, että eihän sillä kymmenen opintoviikon gradulla tai kandinpapereilla kovin pitkälle pötkitä. Luontoäiti antaa kauhalla ja sitten se antaa lusikalla.

Kun tätä kirjoittaa ja ajattelee samalla, on melkein pieni ihme, että minusta tuli korkeakoulutettu luonnontieteilijä. 

Ajatelkaapa vain, jos aikuinen joutuisi kestämään kaiken tuon työpaikallaan yhdeksän vuoden ajan. Miten hän mahtaisi toimia? Mitä keinoja hänellä olisi? Eläisikö hän pelossa? 

Kaikkein traagisinta ja minua henkilökohtaisesti koskettavaa tässä on se, että lapsuuden viattomuus kaikkosi. Se siunattu turvallisuuden tunne. 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän MarinaLindqvist kuva
Marina Lindqvist

Järkyttävää, olen sanaton ja itkettää sen pienen pojan puolesta, joka olit tuolloin. On se vaan kumma että vuosikymmenestä toiseen nämä kiusaamiset jatkuvat vaan. Mikä avuksi, en tiedä. Hienoa, että olet ainakin jollain tasolla selviytynyt. Kaikkea hyvää sulle!

Toimituksen poiminnat